Nyt olen ehtinyt perehtymään Sayurin
MyDogDNA-passiin syvällisemmin ja ajattelin kirjuutella aiheesta
muutaman sanasen.
Perinnöllisten sairauksien tuloksissa
ei tosiaan mitään hirmu jännää löytynyt, kuten jo aiemmin ehdin
mainita. Testivalikossa ei kuitenkaan ole rotutyypillisiä
sairauksia, kuten VKH tai SA, koska niille ei ole olemassa
geenitestiä. Perinnöllisissä ominaisuuksissa oli merkattuna jo
tiedossa olevia juttuja, kuten mm. että Sayuri kantaa valkoista
väriä. Oli siellä myös yksi alkuun hassulta vaikuttavakin kohta,
nimittäin Sayuri kantaa yhtä kopiota alleelista, joka kulkeutuu
kiharakarvaisen turkin kanssa. Kysyin aiheesta lisätietoja
Genoscoperilta ja he tarvitsisivat lisää
koiria testattavaksi, jotta voisivat tarkastella asiaa laajemmin.
Akitan pitkäkarvaisuusalleeli on jo aiemmin paikallistettu amerikkalaisessa
tutkimuksessa, mutta kiharakarvaisuuden kanssa sillä ei ole
tutkittua yhteyttä. Kiharakarvaisuus on dominantti
suorakarvaisuuteen nähden, mutta se ei ilmene ellei koira kanna myös
pitkää karvaa. Karvan pituutta kuvaava testi antoikin Sayurille
tulokseksi homotsygootin lyhytkarvaisuuden. Silti, varsin hauska
tapaus. Olen huomannut, että Sayurin kotiin jätetyllä
jälkeläisellä Totolla menee peffakarvat laineille, kun sen pesee.
Aiemmin arvelin sen tulevan jostain Salli-muorin takaa siksi, että
Sallukalla oli pitkäkarvaisia sisarpuolia. Mutta ehkäpä jätkä onkin ihka aito
käkkäräkarvainen akita, hah!
MDD Breeder -työkalu näyttää
valitulle koiralle samanrotuisista testatuista, vastakkaisen
sukupuolen edustajista valikoidut, ns. geneettisesti passeleimmat
kumppanit. Breederissä näkyviin laitetuista akitauroksista yksikään
ei olisi Sayurille (tässä täysin teoreettisessa) parin etsinnässä
ihannesulho. Olkootkin, että otos on aivan mitättömän pieni
testattujen koirien vähäisen lukumäärän vuoksi, eikä kannan
monimuotoisuutta voi vielä luotettavasti havainnollistaa, ovat nuo
annetut tulokset karuja, kun ottaa huomioon näiden testattujen
koirien olevan maamme akitakannassa ns. mahdollisimman kaukaista sukua keskenään,
eivätkä tulokset siitä huolimatta ole tuon parempia. Tuonteja tarvitaan lisää myös jatkossa,
mutta niiden pelastavaan voimaan on ihan turha kenenkään vedota, sillä koko rotu on maailmanlaajuisestikin liian sisäsiittoinen.
Rodun monimuotoisuuden tilaa on voinut päätellä
ihan vain tutustumalla historiaan ja sukutauluja tutkimalla, mutta
jälleen kerran – se musta ja valkoinen ja niin edelleen.
Ja ellei joku vieläkään ymmärrä,
että miksi tämä vouhkattu monimuotoisuus rodun sisällä on niin
ensiarvoisen tärkeää, silloin lienee paikallaan tutustua K. Mäen kansantajuiseen tekstiin ”Vain monimuotoinen koirarotu
selviää”. Tekstistä voi myös ottaa suoraan vinkkejä siihen,
mitä rodun terveemmän tulevaisuuden eteen olisi tehtävissä.
Mikäli se laajamittainen roturisteytys on edelleen joillekin
ylitsepääsemättömän hankala aihe ja ehdoton nounou,
niin voisimme sentään porukalla pitää huolen parista seikasta.
Eli ettei nykyisestä ja tulevasta akitakannasta karsita enää
jalostusmateriaalia vähäpätöisten seikkojen vuoksi, vaan
mahdollisimman montaa tervettä ja muutoinkin jalostuskelpoista koiraa käytetään
sukua jatkamaan. Sekä ettei yksittäisten koirien jälkeläismäärä
nouse kantaan nähden liian suureksi, huomioiden siis myös ne toisen ja kolmannenkin polven jälkeläiset, ettemme tahattomasti aikaansaa superpappoja ja
-mummoja. Ja palauttakaamme mieliimme myös, että vasta
jälkeläisarviointi määrittää jalostuskoiran todellisen jalostuksellisen arvon, eli että kannattiko sitä tiettyä yksilöä käyttää suvunjatkohommissa ollenkaan.
